lauantai 20. marraskuuta 2010

Maailmanparantaja

Muistan lapsuudestani televisiossa ja lehdissä esitetyt kuvat afrikkalaisista pulleavatsaisista ja tikkujalkaisista lapsista. Käsi ylös, kuinka monella on samanlaisia muistoja? Sellaiset lehtikuvat ja televisiojutut olivat aika yleisiä Afrikka-uutisoinnissa jo siihen aikaan, muutama vuosikymmen sitten. Kuvat olivat jonkin avustusjärjestön ottamia ja niillä kerättiin rahaa nälänhädän torjumiseksi. Afrikasta esitetty kuva oli tuolloin jokseenkin mustavalkoinen ja muistan ajatelleeni, että koko mantereen asukkaiden täytyi olla äärettömän köyhiä ja nälkää näkeviä. Köyhyys tuntui suorastaan kulminoituvan Afrikkaan, se oli sitä määrittävä tekijä. Ja muistan senkin, kun yläasteella luimme kehitysyhteistyöstä, jonka tarkoituksena oli parantaa kehitysmaiden asemaa. Ajattelin silloin, että meidän länsimaiden velvollisuus on auttaa köyhempiä maita saavuttamaan samanlainen elintaso kuin meilläkin on. Olin niin vaikuttunut omista auttamismahdollisuuksistani ja suoranaisesta auttamisvelvollisuudesta, etä halusin itsekin olla maailmanparantaja.

Muistan lukioajalta, kun luokkaamme tuli esittäytymään eräs muutaman vuoden meitä vanhempi nuori nainen. Hän oli saman lukion entisiä oppilaita ja lähdössä vapaaehtoistyöhön johonkin Afrikan maahan (en enää muista maan nimeä) ja ehdotti, että keräisimme hänelle mukaan koulutarvikkeita vietäväksi paikallisille lapsille. Silloinen historian ja yhteiskuntatiedon opettajamme oli itsekin ollut Afrikassa avustustöissä ja kutsunut kyseisen entisen oppilaan käymään koululla. Keräsimme yhdessä hänen mukaansa ison kassillisen kaikenlaista itsellemme ylimääräistä tavaraa afrikkalaisten lasten iloksi. Joitakin kuukausia myöhemmin sama nuori nainen tuli jälleen luokkaamme ja kertoi, että lahjoitetut tavarat olivat saaneet hyvän vastaanoton ja että hän oli luopunut jopa omista vanhoista vaatteistaankin (pyykkilaudalla pestyistä ja siksi aikansa eläneistä) ja lahjoittanut ne pois ennen paluutaan Suomeen. Olin vaikuttunut siitä, kuinka pystyimme auttamaan edes pienellä panoksellamme noiden kaukaisten lasten elämää.

Olin jossakin nuoruuden vaiheessa itsekin hyvin kiinnostunut toimimaan avustustyöntekijänä kehitysyhteistyötehtävissä. Ajattelin sen olevan mielekästä tekemistä, jolla olisi paikallista ja maailmanlaajuista merkitystä. Olin mukana erään järjestön toiminnassa, jolla oli jäseninään jatkuvasti kasvava määrä kehitysmaiden epäoikeudenmukaisesta asemasta huolestuneita länsimaisia nuoria. Kuuntelimme silloin tällöin tapaamisissamme kuulumisia jostakin kehitysmaasta palanneelta järjestön jäseneltä, joka jakoi kokemuksiaan tekemältään matkalta.

Luultavasti käänteentekevin muutos kehitysmaita, avustustyötä ja kehitysyhteistyötä koskevassa ajattelussani tapahtui, kun ensi kertaa vierailin kehitysmaassa. En ole käynyt paljon parjatussa Afrikassa, joten sieltä minulta ei ole omakohtaisia kokemuksia. "Ei kehitysmaissa ole köyhyyttä", oli erään australialaisen avustustyöntekijän kommentti hänen saavuttuaan Sambiaan (lainaus Esa Salmisen kirjasta Köyhyyden ammattilainen). Hieman samantapainen oli ensireaktioni, kun saavuin Jordaniaan. Tuossa kehitysmaanakin tunnetussa valtiossa näin varakkaampia ihmisiä ja hienompia rakennuksia kuin Suomessa konsanaan. Vaikka näin köyhiäkin ihmisiä ja esimerkiksi kaupunkiympäristö näytti silmissäni aika suunnittelemattomasta rakennetulta, ihmettelin missä kaikki köyhyys on. Tajusin, että Suomeen verrattuna monien kehitysmaiden yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on suurempi.

Olen tuntenut sen jälkeen oloni toisinaan melko noloksi. Ehkä koulu- ja kotikasvatukseni vuoksi ja tai ehkä jostakin muusta minulle tuntemattomasta syystä olen ollut samanlaisen länsimielisen ylimielisyyden edustaja kuin moni muukin. Olin ajatellut, että kaikki muutkin maailmassa haluavat olla samanlaisia kuin me länsimaiden asukkaat. Olin tiedostamattomasti kannattanut ajatusta siitä, että kehittyneet länsimaat kyllä tietävät, mikä kehitysmaille on parhaaksi. Ja kuitenkin meidän mallimme ei ole kovin kehuttava tai tavoittelemisen arvoinen. Vai mitä sanotte siitä, että kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan on länsimaissa ala-arvoista, että vanhukset laitetaan usein vanhainkotiin tai että meillä on valtava tarve pärjätä omillamme? Tai siitä, että maallistumisen myötä työuran luominen voi olla tärkeämpää kuin perheestä huolehtiminen tai että keräämme materiaa ympärillemme saamatta siitä edes kovin kummoista iloa? Sellaisen mallinko me haluamme välittää muillekin maille seurattavaksi?

Kannatan edelleen kehitysmaiden avustamista. Sen pitäisi tapahtua kuitenkin enemmän kehitysmaiden itsensä ehdoilla. Uskon ja olen omin silmin nähnyt, että meillä on valtavasti opittavaa mailta, joille olemme tuputtaneet omaa arvomaailmaamme. Voisimme joskus olla itsekin vastaanottavina osapuolina, avata korvamme ja silmämme kuulemaan ja näkemään vaihtoehtoisia tapoja elää. Ne taavat voivat olla yhtä hyvin tai parempia kuin omamme. Ehkäpä kaikkein surullisimmaksi minut tekee se, kun luen tai kuulen siitä, kuinka avustuksen kohteena olevat maat alkavat itsekin uskoa siihen, että länsimainen elämäntapa olisi toimivampi malli ja hylkäävät sen seurauksena omat perinteiset elinkeinonsa, maailmankatsomuksensa ja arvonsa. Kun on kerran sille tielle lähtenyt, paluu takaisin voi olla vaikeaa tai mahdotonta.

Haluan edelleen olla jollakin tapaa maailmanparantaja. En välttämättä enää halua lähteä avustustyöhön ulkomaille, vaan auttaa jollakin muulla tavalla. Nykyään näen tärkeänä tiedostaa omat motiivit toimia ja ennen kaikkea yrittää riisua mielestä se ajatus, että oma ajattelutapa on se ainoa oikea ja paras. Vastalahjaksi siitä voi saada paljon henkistä rikkautta elämään, uusia elämänarvoja, kenties uusia ystäviäkin. Olemme jossakin määrin aina oman kasvuympäristömme ja kulttuurimme vankeja, mutta ainahan kannattaa yrittää!

3 kommenttia:

  1. Miksi islaminusko on suvaitsematon, esimerkiksi jos haluaa kääntyä kristinuskoon siitä seuraa kuolemantuomio, esim. pastori Yousef Nadarkhan? Hän vain vastusti Koraanin pakkoluettamiseta kristillisen koulun oppilaille. On tosi kamalaa!! Ja loukkaa ihmisoikeuksia. Tai jos kääntyy kristityksi. Koraanissako näin määrätään ja kerrotaan? Sitten sieltä ei löydy ollenkaan sitä rakkauden sanomaa ja oikeaa moraalia mitä Raamatussa on? Jeesusta pilkataan maailmassa kaikkialla joka päivä eikä tosi kristityt Jeesusta tunnustavat uskovat kivitä tai kuolemantuomioita aiheuta kenellekään!!

    VastaaPoista
  2. Rauhaa Anonyymi,
    jos sopii niin vastaan kommenttiisi jonkin ajan kuluttua erillisellä blogikirjoituksella. Kommentissasi oli joitakin kohtia, joihin haluan vastata laajemmin kuin tässä yhteydessä on mahdollista. Toivottavasti se auttaa muodostamaan oikeamman kuvan islamista, insha Allah.

    VastaaPoista
  3. Salaam aleikum sisko,
    kiitos taas hyvästä blogijulkaisusta, oli kiva lukea. :)

    Mielestänikin länsimaiden pitää auttaa apuatarvitsevia maita, mutta juuri heidän ehdoilla. Säilyttäen heidän kulttuurinsa ja historiansa, auttamalla kuitenkin nousemaan taas jaloilleen. Emmehän me voi kuitenkaan tietää, mikä on kenellekin parasta! :)

    VastaaPoista

Tervetuloa kommentoimaan tekstejäni. Blogini on kommenttiystävällinen - varaan kuitenkin itselleni oikeuden olla julkaisematta kommentteja, jotka loukkaavat minua tai islamin uskoa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...