lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Terveisiä perheestä

(Pahoittelen kansikuvan puuttumista.) Terveisiä perheestä-romaanin tapahtumat sijoittuvat Lontooseen. Chaplinien perheen keskiluokkaisessa elämässä kaikki on tiukasti järjestetty ja etukäteen suunniteltu. Päähenkilönä toimivan 11-vuotiaan Mollyn elämän täyttää valmistautuminen yksityiskoulujen pääsykokeisiin ja lukuisat kehittävät harrastukset. Suorastaan neuroottisen ylihuolehtivainen ja kilpailuhenkinen äiti Alice haluaa pedata tyttärelleen kaiken valmiiksi varmistaakseen tälle mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Kun alkaakin näyttää siltä, etteivät Mollyn lahjat riitä seudun parhaan tyttökoulun pääsykokeiden läpäisemiseen, äiti keksii loistotuuman: hän naamioituu 11-vuotiaaksi teiniksi ja menee kokeisiin tyttärensä sijaan. Vaikka koulupaikka sitten irtoaakin, kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Kuvioihin astuu vuokrakasarmissa asuva Ruby, joka on myös läpäissyt pääsykokeen, mutta ei pääse aloittamaan opintoja varattomuuden vuoksi.

O'Farrell hallitsee selvästi satiirin kirjoittamisen taidon: Terveisiä perheestä on kutkuttavaa luettavaa ja samalla tulee päivitelleeksi, voiko Alicen kaltaisia äitejä todellisuudessa olla olemassa. Todennäköisesti kyllä, vaikka niin ei toivoisi. Iso-Britannia on jakautunut luokkiin selvemmin kuin Suomi, mikä näkyy esimerkiksi suurempana yksityiskoulujen määränä. Terveisiä perheestä kertoo osuvasti varakkaamman väestönosan halusta elää omassa kuplassaan, eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Romaanin loppu on kaikeksi onneksi moraalisesti oikea, joskin melko ennalta-arvattava.

Tekniset tiedot:
O'Farrell, John: Terveisiä perheestä
Suomentaja: Markku Päkkilä
ISBN: 978-951-1-20620-0
Otava 2007
Sidottu, 317 s.
Kirjastoluokka: 1.4

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Kesävieraita

Saimme viime viikolla luoksemme kesävieraita. Nykysuomalaiseen tapaan meillä käy yövieraita nykyään varsin harvoin ja silloinkin säntillisesti hyvissä ajoin etukäteen ilmoitettuna, joten elämä omien tottumusten ja päiväjärjestyksen mukaan ei ole sen vuoksi kovin usein häiriintynyt. Itse asiassa omia tapoja ei kunnolla tule pistäneeksi merkille ennen kuin joku ne kyseenalaistaa ja huomauttaa positiivisessa tai kielteisessä mielessä asiasta. Varsinkin kun vieraat eivät ole muslimeja ja itse on jo omaksunut jonkinlaisen islamin mukaisen tavan elää (Jumalalle kiitos siitä), voivat elämäntavat ja -katsomukset joutua törmäyskurssille jo muutaman päivän aikana.

Esimerkiksi autossa musiikki ja ne iänikuiset listahitit. Miksei radiota vain voi laittaa kiinni, jos sieltä ei tule mitään, mistä on oikeasti kiinnostunut? En ole kuunnellut radiota aikoihin ja nyt sain taas muistutuksen siitä, miksi. Toisaalta meillä ei edes ole tällä hetkellä omaa autoa, joten emme ole joutuneet sen tilanteen eteen, että pitäisi tylsänä hetkenä autossa keksiä jotakin tekemistä. En kuitenkaan voisi kuvitella itse kuuntelevani suurinta osaa suomalaisista radiokanavista pitemmän aikaa, ainakaan vapaaehtoisesti.

Myös televisio-ohjelmavalinnat ja mieltymykset ohjelmien suhteen oli yksi esiin noussut asia. Vierailupäiville sattui lottoarvonta ja vieraillamme oli kupongit valmiiksi esille viritettyinä jo hyvä tovi ennen arvontaa. Jos jotakin hyvää tahtoo tästä asiasta löytää, niin ainakin suurin osa veikkausvoittovaroista menee heikommassa asemassa olevien suomalaisten tukemiseen. Suomalaisessa televisio-ohjelmatarjonnassa olisi kyllä jonkin verran parantamisen varaa, mistä olen kirjoittanut pitemmin jokin aika sitten erillisessä blogikirjoituksessa. Ei siis siitä tässä yhteydessä enempää.

Ruokailujen suhteen kaikki meni hyvin. Vieraamme tietävät, mitä ruokia voimme syödä, joten lapsellemme ei tarjottu mitään sopimatonta. Itse asiassa vieraamme olivat tietoisia paastonajan lähestymisestä ja kysyivät kohteliaasti, onko paasto jo alkanut, jotta he voisivat siinä tapauksessa syödä hienovaraisesti ja huomaamattomasti aiheuttamatta meille ylimääräisiä houkutuksia. Pisteet vieraillemme! Vaikka emme ole joka asiasta yhtä mieltä, olin otettu tästä huomaavaisuudesta.

Esimerkkejä voisi luetella enemmänkin. Olen vain yrittänyt arkipäivän tasolla osoittaa, että muslimeilla usko näkyy olennaisena osana jokapäiväistä elämää. En ole tullut sitä itsekään ajatelleeksi sen tarkemmin, siitä on tullut jo niin itsestään selvä asia. Pitäisi kaiketi olla huojentunut siitä, että olen omaksunut islamin osana arkea jo siinä määrin, että ero entiseen elämäntapaan verrattuna on huomattava. Jumalalle kiitos, tunnen olevani oikealla tiellä.

Toinen asia, mitä vierailu sai minut ajattelemaan, on eräs oppineen sheikin toteamus: "Mitään sunnan mukaista tekoa ei tule suorittaa, jos se aiheuttaa harmia muille". Vuoropuhelu ja kanssakäyminen toisin uskovien kanssa on usein nuorallatanssia oman vakaumuksen mukaan elämisen ja toisten kunnioittamisen välillä. Tässä asiassa minulla on vielä paljon opettelemista, ja aiheesta voisi kirjoittaa paljon enemmänkin. Vaikka vierailun aikana joutuukin tekemään kompromisseja puolin ja toisin, on se kuitenkin mielestäni välillä sopiva "herätys", jotta huomaaa oman edistymisensä islamin tiellä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Pitkä matka paratiisiin. Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä

Ruandalaisen Lea Chishugin lapsuus oli onnellista aikaa: hyvin toimeen tulevan, katolisen perheen tyttärenä hän eli huolehtivassa ja rakastavassa ympäristössä eikä elämästä tuntunut puuttuvan mitään. Leah tapasi tulevan miehensä jo nuorena ja sai hänen kanssaan lapsen ollessaan vielä alaikäinen. Kaikki muuttui kuitenkin silmän räpäyksessä vuonna 1994, kun Ruandan kansanmurhana myöhemmin tunnettu silmittömän raaka tapahtumaketju sai alkunsa. Leah onnistui pakenemaan pienen poikansa kanssa maasta toiseen, kekseliäisyyttään ja toisten ihmisten hyväntahtoisuutta hyödyntäen. Tutsina hän oli jatkuvasti vaaravyöhykkeessä hutujen suunnalta tulevien iskujen vuoksi. Saman maan asukkaat olivat kääntyneet toisiaan vastaan "pelkän nenänmuodon vuoksi", kuten Leah kertoo.

Ruandan kansanmurha vei perheenjäseniä käytännössä kaikilta tutsiperheiltä. Leah eli koko pakomatkan siinä luulossa, että kaikki muut sukulaiset olivat kuolleet. Hän suri menetettyä miestään, vanhempiaan ja sisaruksiaan. Yllättäen Etelä-Afrikkaan saavuttuaan hän saa kuulla uskomattoman uutisen: Christian, Leahin mies, on selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Perheen yhdistyttyä he päättävät aloittaa uuden luvun elämässään Lontoossa. Pakomatka päättyy kuitenkin vasta sitten, kun Leah tapaa myös kuolleeksi luullun äitinsä ja käy sodan loputtua Ruandassa tapaamassa perheen tappanutta hutua. Menetysten ja sodan traumojen aiheuttamat arvet alkavat vähitellen parantua ja Leah löytää tavan auttaa myös muita sodan uhreja.

Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä kertoo ehkä ensimmäistä kertaa Ruandan järkyttävistä tapahtumista sen itse kokeneen pakolaisen näkökulmasta muistelman muotoon puettuna. Leah joutui aikuistumaan nopeasti ja oppimaan selviytymistaitoja sitä mukaa kuin niitä vaadittiin. Kekseliäisyytensä ja laajan kielitaitonsa vuoksi hän selviytyi siitä, mihin niin monen muun maallinen vaellus katkesi. Kirja antaa mustavalkoisiksi koetuille tapahtumille harmaan sävyjä osoittaen samalla inhimillisyyden elintärkeän merkityksen ääriolosuhteissa.

Tekniset tiedot:
Chishugi, Leah: Pitkä matka paratiisiin. Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
Suomentaja: Anu Nyyssönen
ISBN: 978-952-01-0583-9
Like Kustannus 2011
Sidottu, 356 s.
Kirjastoluokka: 99.1

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Valo islamilaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa

Löysin pitkästä aikaa mielenkiintoisen artikkelin erääseen kiinnostuksenkohteeseeni, arkkitehtuuriin, liittyen. Olen erityisen kiinnostunut modernista arkkitehtuurista ja omaperäisistä, mutta samanaikaisesti käytännöllisistä ja ekologisista ratkaisuista. Dubain tai Hong Kongin kaltaisten pilvenpiirtäjien muodot ovat usein omaperäisiä (ja luvalla sanoen pröystäileviäkin), mutta joskus varsin mielenkiintoisia rakennuksia ja ratkaisuja löytyy vähän vaatimattomammassakin mittakaavassa.

Iviewsin sivustolla ilmestyneessä, arkkitehtuurin ja ympäristösuunnittelun professori Spahic Omerin kirjoittamassa artikkelissa Light as a Decorative Medium in Islamic Art and Architecture on käsitelty valon hyödyntämistä islamilaisen taiteen ja arkkitehtuurin osana. Omakohtaisesti muistan Lähi-idässä illan tullen hämärän saapuessa minareetteihin syttyneet neonvihreät valot, joita voisi kutsua paremminkin käytännöllisiksi kuin tyylikkyyden huipuksi. Moskeijat on toki helppo löytää, kun ne on valaistu yhtenäisesti ja varsin huomiota herättävästi kaikkialla, mutta ainakin minunkaltaisen vähemmän matkanneen henkilön silmiin valaistusratkaisu olisi voinut olla vähän toisenlainen. Ehkäpä paikalliset asukkaat ovat kuitenkin todenneet nykyisen ratkaisun toimivaksi, mene ja tiedä.

Valo on yksi Jumalan (swt) nimistä ja mikäpä olisi sopivampi tapa kunnioittaa pyhää rukoiluun, hiljentymiseen ja Jumalan muisteluun tarkoitettua paikkaa kuin valaista se arvonsa mukaisesti. Valo kutsuu peremmälle ja parhaimmillaan auttaa herättämään kunnioitusta paitsi itse rakennusta, myös sen symboloimaa tarkoitusta kohtaan. Valo kutsuu oikealle tielle niin fyysisesti kuin moraalisestikin, ja strategisesti oikein sujoitetuilla valaistuksella voidaan ohjata ihmisten ajattelua haluttuun suuntaan. Professori Spahic Omer kertoo näiden seikkojen lisäksi artikkelissaan myös esimerkiksi pimeyden ja valon suhteesta. Artikkelin mukaan islam kammoksuu pimeyttä, sillä islamissa ei ole salaisuuksia tai mysteereitä eikä se hyväksy paradokseja, vaan pyrkii aina selkeyteen. Näistä ja muista kiinnostavista näkökohdista voi lukea lisää yllä mainitusta artikkelista.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Saigonista Bagdadiin. Neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana

Saigonista Bagdadiin - neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana on jo jonkin aikaa odottamani teos. En aktiivisesti etsinyt Virtasen muistelmia, mutta joskus silloin tällöin nähdessäni ulkomaankirjeenvaihtajien tai -toimittajien selostuksia televisiossa olen tullut ajatelleeksi, että onkohan konkaritoimittaja Rauli Virtaselta ilmestynyt oma muistelmateos, kuten niin monelta muulta suomalaiselta ja ulkomaalaiselta toimittajalta. Rauli Virtanen on tietääkseni käynyt kaikissa maailman itsenäisissä valtioissa, joissakin niissä useampaankin kertaan, joten kokemuksia vujosien varrelta riittäisi varmasti jaettavaksi useammankin kirjan verran.

Saigonista Bagdadiin kertoo Virtasen toimittajantyöstä maailman sota- ja kriisialueilla, nykyään jo unohdetuista paikoista ja tapahtumista aina viime vuosien tapahtumiin saakka. Teos vie lukijan Virtasen mukana usealle matkalle Afganistaniin, Vietnamiin ja Lähi-itään. Kuwaitin, Kyproksen, Libanonin ja Bagdadin sotien jälkeen matka jatkuu Etelä- ja Keski-Amerikkaan, Etiopiaan ja lopulta Kiinan, Tiibetin ja Pohjois-Korean kautta Balkanin niemimaalle. Muistelmien dokumentoivaa luonnetta vahvistaa runsas valokuvien määrä, joita riittää joka sivulle elävöittämään tarinaa.

Kirjan parasta antia ovat Virtasen omakohtaiset kokemukset ja hänen haastattelemiensa henkilöiden kohtalot maailman eri kolkilta. Ei voi kuin ihmetellä Virtasen kykyä pysyä rauhallisena, vaikka hänen työnsä koostuu pääasiassa uskomattoman suurien tuhojen kuvaamisesta ja kertomisesta paikoissa, joista lähes kaikki muut pyrkivät pois. Moni toimittaja on menettänyt henkensä työnsä ääressä, ja Virtanen moralisoikin paikoin rivien välistä toimittajan työtä, jonka jotkut voivat kokea olevan ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäyttämistä tai tirkistelyä. Jos jotakin tähän teokseen olisin toivonut lisää, niin Virtasen tuntemuksia siitä, miten hän on kokenut työn niin haastavissa olosuhteissa ja toisaalta hänen keinojaan nollata sodan kauhujen näkemisen aiheuttamat ahdistuksentunteet voidakseen jatkaa työssään. Muutoin teos on ainutlaatuinen dokumentti neljän vuosikymmenen merkittävistä, maailmanpoliittisista tapahtumista.

Tekniset tiedot:
Virtanen, Rauli: Saigonista Bagdadiin. Neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana
ISBN: 978-951-0-35441-4
WSOY 2009
Sidottu, 271 s.
Kirjastoluokka: 99.1

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Tee teematka

Television uutislähetysten kautta olen oppinut tuntemaan Helena Petäistön tyylikkäänä, sanavalmiina ja älykkäänä toimittajana, ja olen lukenut joitakin vuosia sitten hänen teoksensa Aamiainen Cocon kanssa, jossa Petäistö jakaa kokemuksiaan eri maiden tutustumisen arvoisista ruokapaikoista ja hotelleista. Olin siis jollakin tavalla ennen kirjan aloittamista orientioitunut siihen, että Tee teematka jatkaa samalla asiantuntevalla linjalla, mutta tällä kertaa nimensä mukaisesti teen osalta. Petäistö kertoo kirjassa paitsi omista teekokemuksistaan, myös teen monimuotoisesta ja mielenkiintoisesta historiasta laajaa lähdekirjallisuutta hyödyntäen. Teematka vie lukijan Ranskan varsin hienostuneen teekulttuurin kautta Iso-Britannian oikeaoppisesti tarjottua iltapäiväteetä nauttimaan, Venäjälle samovaarien äärelle ja Yhdysvaltoihin pussiteen ja jääteen pariin. Välillä piipahdetaan Pohjois-Afrikassa nauttimassa lasillinen minttuteetä, josta matka jatkuu teen syntysijoille Kiinaan ja sieltä Intiaan ja Sri Lankaan. Tiibetin voitee on luku sinänsä ja Japanin teeseremonia hakee vertaistaan. Petäistö tarjoaa myös jonkin verran teen valmistusohjeita ja teen kanssa tarjottavan purtavan reseptejä maailman eri kolkilta.

Teellä on ollut yllättävä merkitys maailmanhistorian kannalta: esimerkiksi Intian joutuminen Iso-Britannian alaisuuteen johtuu Petäistön kertoman mukaan pitkälti siitä, että Kiinan vaikeutettua teen kuljetusta Iso-Britanniaan tämä päätti alkaa viljellä teetä Intiassa, jonka löyhempi politiikka salli teenviemisen ulkomaille. Vaikka kahvia pidetään tärkeänä juomana, on joissakin maissa teen kulutus henkeä kohti kahvia suurempaa. Lisäksi useissa maissa teen tarjoaminen vieraalle on olennainen osa vieraanvaraisuuden osoittamista. Tee teematka on teen ystävän todellinen tietoteos, jonka suuri plussa on sen henkilökohtainen ote ja Petäistön pettämätön tyyli.

Tekniset tiedot:
Petäistö, Helena: Tee teematka
ISBN: 978-951-31-4410-4
Tammi 2008
Nidottu, 307 s.
Kirjastoluokka: 68.27

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Makeanhimo

Lähde: http://www.piltti.fi/
Jokin aika sitten aloin pohtia kaksijakoista suhtautumistani sokeriin. Käytän esimerkiksi teen makeuttamiseen keinotekoista makeutusainetta ja jos sitä ei ole saatavissa, juon teen sellaisenaan. Lähipiirissäni minut tunnetaan siitä, että yritän välttää sokerinkäyttöä. Se pitääkin paikkansa näkyvän sokerin osalta, mutta samanaikaisesti sokeria löytyy piilotettuna moneen ruokaan, josta pidän ja joita syön päivittäin. Sokeri koukuttaa: makeisiin ruokiin tottuneena päivä ilman sokeriannosta saa aikaan vieroitusoireita.

Seuraavassa tavallisimpia sokeripitoisia ruokiani, joista voi päätellä minun olevan loppujen lopuksi melkoinen makeanhiiri. Ramadanin lähestyessä pitänee tehdä suunnitelma sen suhteen, että saa pidettyä paaston myös makeanhimon yllättäessä. Ennen ramadanin alkua olen ajatellut muuttaa ruokavaliotani vähemmän sokeroiduksi, jos vain suinkin mahdollista. Silloin kiusaukset voi olla helpompi välttää.

Jogurtti. Aamusta tuntuu puuttuvan jotakin, jos maustettu jogurtti on päässyt loppumaan. Käytännössä niin käy äärettömän harvoin, sillä pidän huolen tuon herkun riittävyydestä. Kotoisen jogurtin merkityksen huomaa varsinkin ulkomaanmatkoilla, sillä Suomen ulkopuolella maustettu jogurtti ei ole niin laajassa käytössä, joten esimerkiksi makuvalikoima on yleensä rajallisempi ja litran purkkeja on turha toivoa löytävänsä.

Viili. Viiliä on pidetty ainakin meillä päin lasten herkkuna, mutta yllättäen siinäkin on aika lailla sokeria (yleensä sisällysluettelon mukaan sokeri on toiseksi suurin ainesosa maidon jälkeen). Puhun nyt siis maustetuista viileistä, sillä maustamattomat ovat minulle vieraaksi jäänyt juttu. Viili on hyvää vaihtelua jogurtille, mutta ei meillä käytössä kuitenkaan aivan päivittäin.

Jäätelö. Olen pitänyt huolen siitä, että omalta osaltani suomalaisten sijoitus maailman innokkaimpana jäätelönsyöjäkansana ei ole uhattuna. Pidän jäätelöstä ja syön sitä vuoden ympäri, yleensä kerran tai pari viikossa. Yleensä tavallinen vaniljajäätelö riittää tyydyttämään makeannälän ja kohtuullisen kokoinen pala pakettijäätelöstä riittää kerralla.

Suklaa. Pidän suklaasta, mutta onneksi muutama pala riittää taltuttamaan suklaannälän. En syö suklaata läheskään päivittäin (en edes joka viikko), ja suklaalevy riittää pitkään. Esimerkiksi suklaakakut ja -jäätelöt ovat makuuni aika äiteliä, joten niitä syön hyvin harvoin.

Mehu ja virvoitusjuomat. Ostan mieluummin sokeroimatonta mehua kuin sokeroitua, vaikka se olisi vähän kalliimpaa. Tämän asian suhteen olen tarkka, ja mieheni jaksaa Limua ja muita hiilihapotettuja juomia en ole onneksi oppinut juomaan, joten niitä ei meillä kulu edes sokeroimattomina. Lastenkin hampaat säilyvät näin parempina. Onneksi pidän vedestä ja se onkin pääasiallinen janojuoma.

Rusinat ja taatelit. Tähän kategoriaan voisi lisätä muitakin kuivattuja hedelmiä, mutta nuo kaksi ovat omalta osaltani käytetyimpiä. Kaikeksi onneksi kuivattujen ja tuoreina pakattujen hedelmien sokeri on hedelmäsokeria, mutta en tiedä loppujen lopuksi, kuinka paljon terveellisempää se on tavalliseen sokeriin verrattuna. Esimerkiksi karkkeihin verrattuna rusinat ovat tietysti paljon terveellisempiä, vaikka niitä söisi useamminkin. Karkkeja emme erikseen osta, sillä sokerinhimo tuntuu tyydyttyvän jo muilla tavoilla.

Keksit. En ole onneksi kovin paljon keksien perään; silloin tällöin ostettu keksipaketti riittää meillä useammallakin henkilöllä melko kauan aikaa. Silloin tällöin syötynä esimerkiksi suklaakeksit ovat hyviä, mutta en pidä siitä, että keksejä tai muuta makeaa pitäisi ottaa aina esimerkiksi teen yhteydessä. Pieneen makeannälkään keksi tai kaksi riittää mainiosti, teen kanssa tai ilman.

Tee. Nykyisin teetä on olemassa marketin hyllyilläkin niin monta lajia ja makua, että valinnanvaraa riittää. Makeanhimo voi tyytyä jo kupillisella hedelmä- tai marjateetä. Osa teelaaduista on jopa liiankin imeliä, joten vaihtelun vuoksi voi juoda raikkaan sitruunateekupillisen. Jokin aika sitten kirjoitin vielä, että juon teetä aika harvoin, mutta nykyisin yksi iso kupillinen illalla auttaa rentoutumaan päivän rientojen jälkeen.

Kirja-arvio: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä lupaa vastata tavallisia kansalaisia vaivanneisiin kysymyksiin kuninkaallisten elämästä erityisesti eurooppalaisten kuningashuoneiden osalta. Kuinka kuninkaallisia tulee puhutella? Kantavatko kuninkaalliset mukanaan käteistä? Miksi kuninkaat käyttävät kruunua? Ovatko kuninkaat keskenään eriarvoisessa asemassa? Kuinka tavallinen kansalainen voi päästä naimisiin prinssin kanssa? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saa vastauksen lukemalla tämän teoksen. Kirjan kirjoittanut Alexander von Schönburg on päässyt kurkistamaan eturivistä kuningashuoneiden elämään mentyään naimisiin kuninkaallisen kanssa ja saatuaan siten kreivin arvonimen.

Kuningashuoneet ovat säilyttäneet tietyn mystisyytensä huolimatta siitä, että osa kuninkaallisista on esiintynyt tiedotusvälineissä varsin arkisen oloisina ja heidän yksityisyytensä on vähentynyt. Ikivanha instituutio on pitänyt pintansa myös nykyaikana ja esimerkiksi kuninkaallisten häiden suosio kansalaisten keskuudessa kertoo siitä, että mielenkiinto kuninkaallisia kohtaan ei ole hävinnyt minnekään. Kuninkaallisten toilailujen kertominen lööpeissä on varma tapa saada lehden myyntiluvut korkeiksi. Von Schönburg on kirjoittanut teokseensa omakohtaisia kokemuksia kohtaamisistaan, kokemuksistaan ja tuntemuksistaan niin eurooppalaisissa kuin aasialaisissakin kuningashuoneissa ja lisännyt joukkoon aimo määrän historiaa. Osassa luvuissa historia onkin pääosassa, mielestäni ehkä vähän liiankin yksityiskohtaisesti. Luvut ovat kuitenkin melko lyhyitä, joten kirja pysyy luonteeltaan kevyehkönä lukemisena, jollaiseksi se on todennäköisimmin tarkoitettukin. Sinne tänne ripotellut hauskat ja mielenkiintoiset paljastukset tekevät tästä kirjasta kuninkaallisista kiinnostuneille sopivan lukukokemuksen.

Tekniset tiedot:
Schönburg, Alexander von: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä
Suomentaja: Tiina Hakala
ISBN: 978-951-796-573-6
Atena Kustannus 2009
Sidottu, 237 s.
Kirjastoluokka: 99.13

maanantai 11. heinäkuuta 2011

12 askelta onneen

Seuraavassa luettelossa on psykologi Sonja Lyubomirskyn ajatuksia siitä, mitkä asiat auttavat saavuttamaan onnellisuuden. Olen kirjoittanut listan muistiin siksi, että olen huomannut useiden muiden psykologien ja tutkijoiden päätyneen samoihin asioihin. Lisäksi on ollut mielenkiintoista huomata, että lähes jokaisella on yhtenä onnellisen ja tasapainoisen elämän "reseptissään" uskonto tai hengellinen elämä muodossa tai toisessa. Lista on julkaistu alunperin Markku Ojasen Uudistava usko-teoksessa.

Onnellisuutta lisää:

1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
2. Optimismin edistäminen
3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
4. Ystävällisyyden osoittaminen
5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
7. Anteeksiantamisen oppiminen
8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
10. Sitoutuminen tavoitteisiin
11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen

Kuinka totta!

Kirja-arvio: Uudistava usko

Psykologian professori Markku Ojanen on pohtinut ateismin ja uskon olemusta kahdessa kirjassa, joista toinen on nyt arvioitavana oleva Uudistava usko. Ojanen tarkastelee teoksessaan sitä, kuinka ateistit ja uskovaiset perustelevat näkemyksiään esimerkiksi erilaisten tarpeiden tyydytyksen, väkivallan ja pahuuden sekä terveyden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden suhteen. Ateistien mukaan maailma olisi parempi paikka ilman uskoa ja uskontoa, mutta onko todella näin? Ojasen tarkastelemat tutkimukset osoittavat uskovaisten elämän olevan tasapainoisempaa, keskimääräistä onnellisempaa ja elintapojen osalta terveellisempää. Usko auttaa tyydyttämään perustarpeita ja kokemaan elämän mielekkäänä. Teoksessa pohditaan myös altruismia vastakohtana itsekkyydelle sekä sitä, mitä seurauksia ateismin tai uskontojen leviämisellä on ollut globaalissa mittakaavassa.

Ojasen mukaan uskoa on tutkittu erityisesti kristinuskon näkökulmasta, joten siksi teoksessa uskonnoista on käsitelty laajimmin juuri kristinuskoa. Usko on kuitenkin yleismaailmallinen ilmiö ja suuri osa uskonnoista jakaa uskon samoihin perusasioihin, kuten hyväntekeväisyyteen ja pyhyyteen ja perusarvoihin, joten teos sopii luettavaksi myös muiden uskontokuntien edustajille. Useat tutkimustulokset johtavat kirjan pääsanomaan eli uskon puolustukseen: Ojasen mukaan monet nyky-yhteiskunnan ongelmista johtuvat ateismin leviämisestä ja uskon aktiivisen harjoittamisen vähenemisestä. Uudistava usko on mielestäni asiallinen teos, jossa uskoa ja uskontoa on tutkittu tieteellisestä näkökulmasta.

Tekniset tiedot:
Ojanen, Markku: Uudistava usko
ISBN: 978-951-888-584-2
Perussanoma Oy 2011
Nidottu, 267 s.
Kirjastoluokka: 21

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Halkovaras

Annika Bengtzon viettää joululomaa isoäitinsä luona kotikylässään, kun hän päättää poiketa vanhan tuttunsa Gustav-sedän luokse. Gustav, hyvin yksinkertaisissa oloissa omassa mökissään kissansa kanssa elävä vanhempi mies, kertoo Annikalle halkovarkaasta. Halkovajasta on hävinnyt Gustavin huolella pilkkomia ja kokoamia puita yön pimeimpien tuntien aikana. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja halot on viety pois jalkaisin, joten syyllinen ei voi olla kaukana. Annika jää varjostamaan halkovarasta jouluyöksi, kunnes aamun tunteina vajaan saapuu yllättävä henkilö, jolla on käytökselleen yllättävä selitys.

Pidän Liza Marklundin koko tuontannosta ja Annika Bengtzonin tutkimukset ovat aina yhtä jännittävää luettavaa. Halkovaras ei tee tästä poikkeusta. Se on hyvin lyhyt, alle 50 sivun mittainen, joten on aika yllättävää, että se on painettu erikseen omaksi kirjaksi. Pienen kirjan lukee nopeasti ja se käy vaikka postitettavaksi talvi-illan iloksi Marklundin tuotannosta pitävälle ystävälle.

Tekniset tiedot:
Marklund, Liza: Halkovaras
Suomentaja: Katriina Huttunen
ISBN: 978-951-1-24739-5
Otava 2010
Sidottu, 48 s.
Kirjastoluokka: 1.4

torstai 7. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Hevospoika on tosielämään perustuva kertomus teksasilaisesta Isaacsonin perheestä ja erityisesti Rowan-pojasta, joka todetaan autistiseksi muutaman vuoden ikäisenä. Mikään ei tunnu auttavan, ja Rowan vetäytyy omaan maailmaansa lukuun ottamatta raivokohtauksia, kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan. Eräänä iltana Rowan karkaa hevosaitaukseen ja jotakin odottamatonta tapahtuu: hänen ja hevosen välillä on heti sanaton yhteys. Siitä lähtien itsekin hevosten kanssa elämänsä viettänyt Rowanin isä päättää kokeilla ratsastusta keinona auttaa Rowania parantumaan - lupaavin tuloksin. Perhe toteuttaa huiman suunnitelmansa ja matkustaa hevosten alkusijoille, Mongoliaan ja Siperiaan, tapaamaan hevoskansaa ja shamaaneja. Matkasta muodostuu unohtumaton kokemus, josta ei puutu vastoinkäymisiä mutta jolla on uskomaton päätös. Matka on käännekohta parempaan: Rowan alkaa avautua, saa ensimmäisen ystävänsä ja paranee monista oireistaan.

Kirja matkasta Mongoliaan ja Siperiaan olisi huikea kertomus jo sinänsä, mutta sama matka autistisen lapsen kanssa lisää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Ei voi kuin ihailla vanhempien rohkeutta lähteä pitkälle matkalle maailman syrjäisimpään kolkkaan viisivuotiaan lapsen kanssa, jonka käytös on hyvin arvaamatonta. Uskoipa shamaanien parannuskykyihin tai ei, Hevospojan tarina osoittaa että autismista on mahdollista parantua tai ainakin päästä eroon merkittävimmistä oireista, mikä parantaa koko perheen elämänlaatua huomattavasti. Teoksen kantavana voimana on rakkaus ja vanhempien periksiantamattomuus poikansa sairauden edessä. Vaikeinakin hetkinä matkan aikana löytyy odottamattomia ilon ja toivon pilkahduksia, jotka antavat voimaa jatkaa eteenpäin. Sivuhuomautus: mielestäni kirjan nimen alaotsikko Isän ja pojan yhteinen matka vähättelee Rowanin äidin roolia tapahtumissa, sillä hän on ollut yhtä lailla hoitamassa poikaansa ja ansaitsisi tulla myös mainituksi.

Tekniset tiedot:
Isaacson, Rupert: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka
Suomentaja: Aki Salmela
ISBN: 978-951-31-4086-1
Tammi 2011
Sidottu, 326 s.
Kirjastoluokka: 99.1

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Ramadania odotellessa

Tänä vuonna Ramadan tulee minulle todelliseen tarpeeseen. Joka vuosi tuo pyhä kuukausi auttaa muistuttamaan kaikkia muslimeja (ja jos Jumala suo, myös muidenkin uskontokuntien edustajia) vähempiosaisista ja puutteenalaisista lähimmäisistämme ja toisaalta niistä moninaisista siunauksista, jotka Jumala (swt) on meille antanut. Ramadan on kuukausi, jolloin voimme lukea Koraanin läpi ajatuksen kanssa tietäen, että niin monet muslimisiskot ja -veljet ympäri maailmaa jakavat kanssamme tuon kokemuksen samaan aikaan. Pitkämielisyyttämme ja luonteemme lujuutta koetellaan paaston muodossa. Länsimaissa Ramadanin aikaan elämänmeno ei hiljene samalla tapaa kuin monissa muslimimaissa, joten ruoka- ja muutkin houkutukset ovat läsnä aina ja kaikkialla.
Lähde: http://www.masala.com/5972-the-art-aamp-iftar-2008
Ramadan toistuu vuodesta toiseen, mutta kuten sanottu, omalla kohdallani koen tämän vuoden pyhän kuukauden muodostuvan erilaiseksi kuin aikaisempina vuosina. Olen suunnitellut paastoavani ensimmäistä kertaa mahdollisimman ohjeiden mukaisesti. Vain Jumala (swt) tietää, tuleeko se onnistumaan, mutta ainakin olen tehnyt lupauksen itselleni yrittää parhaani mukaan. Ramadanin alkuun on aikaa lähes kuukausi, mutta jo nyt päiväsaikaan ruokaillessa on tullut mieleeni, että ensi kuussa tähän aikaan ei sitten sovikaan syödä tai juoda mitään. Se saa arvostamaan mahdollisuutta täyttää vatsansa silloin, kun on nälkä. Vielä kun löytäisi paikan, josta voi ostaa kunnollisen määrän tuoreita taateleita kohtuulliseen hintaan. Etukäteen valmistautumalla ei tarvitse sitten paaston aikaan lähteä turuille ja toreille niin paljon kuljeskelemaan, kun energia- ja jaksamistaso voi olla normaalia alhaisempi.

Ramadan tuntuu tulevan tarpeeseen myös sen vuoksi, että olen viime aikoina jotenkin hukkunut kaikkien arkisten asioiden tekemiseen. Blogini on täyttynyt enemmänkin kirjoista, jotka olen lukenut kuin esimerkiksi uskoa koskevista pohdinnoista. Ajatukset eivät ole oikein kulkeneet sellaista rataa, että olisin saanut mitään korkealentoista tai muutakaan kirjoituskelpoista paperille tai koneelle. Vaikka suomalainen yhteiskunta ei Ramadanin aikaan hiljenekään, odotan omalla kohdallani kuitenkin jonkinlaista rauhoittumista, jolloin jää ehkä enemmän aikaan ajatella uskon asioita. Toisaalta, kaikki ei ole itsestä kiinni. Täytyy pyrkiä parhaaseen mahdolliseen niissä puitteissa, jotka meille on annettu.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Kirja-arvio: Nenäpäivä

Nenäpäivä on kertomus keski-iän ylittäneestä Irmasta, ihmisrakkaasta ja seurankipeästä naisihmisestä, joka elää yksin asunnossaan ja on silloin tällöin yhteydessä aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa. Seuraa vailla hän hakeutuu soittelemaan ovikelloja niin naapurissaan Hakaniemessä kuin Keravalla, jonne hän sattumalta eksyy ilmaisen viherkasvin houkuttamana. Irman ovikellon soittoon vastaa sekalainen valikoima suomalaista asujaimistoa, joille hän esittää olevansa Taloustutkimuksen kyselytutkija. Osasta muodostuu Irmalle tuttuja, joiden luona hän poikkeaa myöhemminkin. Viikkojen ovikellon soittelun jälkeen naapuruston epäilykset Irman todellisista vaikuttimista heräävät ja Irma saa poliisit kannoilleen. Kuinka päättyykään takaa-ajo hautausmaalla?

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on suomen kielen iloittelua parhaimmillaan ja on vaikea kuvitella, kuinka kirjan tarina olisi käännettävissä vieraille kielille. Uussanoja, kekseliäitä ja kuvaavia sellaisia, löytyy kirjan joka sivulta. Juoni jää taka-alalle, teos keskittyy enemmänkin syrjäytyneen naisen elämän ja tuntemusten kuvailuun rönsyilevällä ja ajatuksenjuoksua jäljittelevällä kirjoitustyylillään. Vaikeaa ja vähän käsiteltyä aihetta on käsitelty humoristisella ja elämänmyönteisellä tavalla, ja Irma saa sympatiat puolelleen Mr. Bean-tyylisellä sompailullaan, josta ei arjen pieniä sattumuksia puutu. Persoonallinen kirja, joka on Finlandia-palkintonsa ansainnut. 

Tekniset tiedot:
Rimminen, Mikko: Nenäpäivä
ISBN: 978-951-851-327-1
Kustannusosakeyhtiö Teos 2010
Sidottu, 339 s.
Kirjastoluokka: 1.4

perjantai 1. heinäkuuta 2011

"Ei se ole elämää, että on koti ja päivän ruoka. Eikä sekään tee elämää, että on, työ johon mennä ja josta tulla kotiin. Se on vain olemassaoloa. Elämää on se että on tarkoitus, ainakin itselle." (Kirjoitus eräältä juna-asemalta)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...