torstai 31. toukokuuta 2012

Kirja-arvio: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin

En ole lukenut Eat Pray Love-kirjaa enkä katsonut sitä elokuvana, mutta luin silti sen itsenäisen omaelämäkerrallisen jatko-osan Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin.Tapahtumat alkavat siitä, kun neljääkymmentä lähestyvä yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja Elizabeth Gilbert on lähtenyt kariutuneen avioliiton seurauksena etsimään itseään maailmanympärimatkalta ja tapaa matkan aikana Kaakkois-Aasiassa brasilialaisen Felipen. Heidän välilleen syntyy romanttinen yhteys ja pian parilla on asunto Yhdysvalloissa, jossa Felipe voi oleskella aina kolmen kuukauden jakson - sitten on aika käydä ulkomailla, jotta hän voi hakea uutta kolmen kuukauden viisumia. Eräällä tällaisella uusimismatkalla Yhdysvaltain rajaviranomaiset  pysäyttävät Felipen ja karkottavat tämän maasta liian tiheiden viisumin uusimisten vuoksi. Pariskunnan ainoaksi lailliseksi mahdollisuudeksi elää yhdessä Yhdysvalloissa on avioliiton solmiminen - mutta kuinka se onnistuukaan kahdelta avioeron kokeneelta avioitumispelkoiselta ihmiseltä?

Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin on eräänlainen kertomus länsimaisen avioliiton historiasta. Gilbertin itsenäinen kirjailijan työ mahdollistaa sen, että he pystyvät odottamaan päätöstä Felipen pysyvämmälle oleskeluluvalle kierrellen ympäri Kaakkois-Aasiaa. Matkan aikana Gilbert valmistautuu henkisesti tulevaan avioliittoon tutkimalla sitä eri näkökulmista ja haastatellen paikallisia asukkaita heidän avioliittokokemuksistaan. Pian selviää, että monella on luultavasti liian suuret odotukset avioliiton onnea tuovasta vaikutuksesta, mikä voi tuoda liittoon liian paljon paineita. Avioliittoja ei myöskään solmita aina rakkaudesta, joskin järjestetyssäkin avioliitossa voi olla paljon läheisyyttä ja rakkautta. Teoksessa käydään läpi myös kristinuskon suhtautumista avioliittoon aina selibaatti-ihanteesta lähtien. Gilbert pohtii niin ikään tutkimusten ja omien ja läheistensä kokemustensa valossa avioliiton ja itsenäisyyden välistä suhdetta sekä sitä, miten avioliiton solmiminen vaikuttaa naisten elämään. Ja miksi niin monelle näyttävä vihkimistilaisuus on niin tärkeä, ettei sitä valmistellessa säästetä rahaa eikä vaivaa?

Gilbertin perusteellinen avioliittoon tutustuminen saa myös lukijan pohtimaan tarkemmin avioliiton olemusta ja sitä, miten käsitykset avioliiton suhteen vaihtelevat kulttuureittain ja aikakausittain. Ja mikäpä olisikaan ihanampi loppu tälle teokselle kuin se, että tämä pari saa toisensa pienieleisesti mutta virallisesti. Kirja on humoristiseen sävyyn kirjoitettu, mutta samalla kuitenkin tietoteos. Pienenä miinuksena pidän sitä, että tekstiä on kursivoitu ehkä liiankin kanssa.

Tekniset tiedot:
Gilbert, Elizabeth: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin
Suomentaja: Eija Tervonen
ISBN: 978-951-1-24517-9
Otava 2011
Sidottu, 334 s.
Kirjastoluokka: 82.9

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kirja-arvio: 3096 päivää

Natascha Kampusch nousi kansainväliseen julkisuuteen vuonna 2006, kun hänen onnistui paeta sieppaajaansa lähes kahdeksan ja puolen vuoden vankeuden jälkeen. Teoksessaan 3096 päivää hän kertoo elämästään ja perhetaustastaan ennen sieppausta ja reilusta kahdeksasta piinaavasta vuodesta, jotka hän vietti pääosin sieppaajansa omakotitalon kellariin rakentamassa tyrmässä.

Kampusch syntyi vuonna 1988 ja käski pienestä lapsesta saakka itsetunto-ongelmista. Perhe rikkoontui hänen ollessaan pieni ja ajan mittaan hän oppi hukuttamaan surunsa ruokaan. Pullea ja arka Kampusch oli kuullut muiden itävaltalaisten tapaan tyttöjen sieppauksista ja raaoista tapoista, jotka vaikuttivat olevan vuoden 1998 paikkeilla suoranainen ilmiö, mutta ei uskonut itse joutuvansa kokemaan samaa. Kaikki muuttui kuitenkin eräänä päivänä, kun hän joutui koulumatkalla siepatuksi valkoiseen pakettiautoon ja vietti seuraavat vuodet vain 18 kilometrin päässä kotoaan vankina sieppaushetkellä 35-vuotiaan Wolfgang Priklopilin rakentamassa tyrmässä. Tyrmä oli niin hyvin rakennettu ja sieppaus huolellisesti suunniteltu, että poliisit eivät päässeet hänen jälijilleen. Etsinnät lopetettiin vuonna 2000.

Kampusch oli sieppauksen aikaan 10-vuotias ja vuosien kuluessa hänestä kasvoi vähitellen teini-ikäinen ja nuori nainen. Hänen varttuessaan sieppaaja alkoi suhtautua häneen yhä väkivaltaisemmin ja määräävämmin. Samanaikaisesti Kampusch sai kuitenkin viettää aikaa talon yläkerrassa taloustöitä tehden ja myöhemmin työmaalla rakennustöissä. Hän joutui tekemään töitä puolialasti, jotta ei uskaltaisi karata. Hiukset oli leikattu kokonaan pois ja pienestäkin kapinaan viittaavasta käytöksestä rangaistuksena oli esimerkiksi ruoan, valon tai kirjojen riistäminen. Vähitellen sieppaajan luottamus Kampuschia kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän otti tämän silloin tällöin mukaan hiihtoretkelle, ulkotöihin tai paikalliseen rautakauppaan. Vuodet olivat tehneet Kampuschista niin aran, että hän oli vankina niin konkreettisesti kuin psykologisestikin. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän kuitenkin teki päätöksen: oli aika päästä vapauteen. 3096 päivän vankeuden ja orjuuden jälkeen hänen onnistui paeta puutarhatöiden yhteydessä. Priklopil löydettiin pian tämän jälkeen itsensä tappaneena. Kaikki ainekset suurta mediakohua varten olivat koossa.

Teos on järkyttävää luettavaa. Muistan Kampuschin tapauksen televisiosta joidenkin vuosien takaa, mutta vasta tämän kirjan luettuani minulle paljastui monia uskomattomia yksityiskohtia hänen vuosistaan henkisesti sairaan miehen luona. Priklopil yritti Kampuschin mukaan muokata hänen persoonallisuuttaan niin, että hän menettäisi minuutensa. Sosiaalisilta taidoiltaan heikko ja erittäin kontrollinhaluinen sieppaaja halusi Kamputschista itselleen "kumppanin", jonka kanssa elää elämänsä. Teoksessaan Kampusch kertoo kokemuksistaan ja tuntemuksistaan sieppaajaa ja vankeutta kohtaan eri näkökulmista, asiaan etäisyyttä saaneena. Vuodet tyrmässä kasvattivat Kampuschia niin, että hänen lapsuutensa jäi kesken. Teos onkin mielestäni kypsästi kirjoitettu ja hän vastaa siinä myös vapautumisensa jälkeen saamaansa kritiikkiin. Uskomaton tarina, jollaista ei toivoisi kenenkään kohdalle.

Tekniset tiedot:
Kampusch, Natascha: 3096 päivää
Suomentaja: Anja Meripirtti
ISBN: 978-951-1-25330-0
Otava 2011
Sidottu, 221 s.
Kirjastoluokka: 99.0

perjantai 25. toukokuuta 2012

Ensimmäinen abayani

Tulin hankkineeksi viime viikolla elämäni ensimmäisen abayan. Useiden vaihtoehtojen jälkeen päädyin kuviolliseen malliin, jossa on mustalla pohjalla valkoisia graafisia kuvioita. Ajattelin sen sopivan parhaiten suomalaiseen pukeutumistyyliini niin, että pystyn yhdistelemään siihen muita vaatteitani. Nyt lämpömittari alkaa näyttää sellaisia lukemia, että sitä voi kokeilla arkikäytössä myös ulkona. Suureksi ilokseni nettikaupasta ostamani abaya osoittautui kooltaan juuri sopivaksi niin hihojen kuin helmankin osalta: pituutta on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Leikkaus on sopivan väljä, mutta kaukana telttamaisesta. Kaiken kaikkiaan se näyttää yksinkertaisen tyylikkäältä mekolta, kuten toivoinkin.




Jos ihan tarkkoja ollaan, minulla on ollut abaya aikaisemminkin. Sain joitakin vuosia sitten hienon käsityönä tehdyn abayan mieheltäni, mutta aikojen saatossa se on joutunut kadoksiin. Ehkäpä se oli niin hieno, ettei siitä ollut arkikäyttöön, jonka vuoksi se on hävinnyt. Olin harmissani huomatessani asian, mutta pidin sitä myös osoituksena kaiken väliaikaisuudesta ja siitä, ettei materiaan pidä takertua liikaa. Puvulla oli muistoarvoa, mutta muistot ovat edelleen tallessa.

Ilokseni silloin tällöin myös joillakin suomalaisilla liikkeillä on myynnissään musliminaisille sopivia vaatteita. Esimerkiksi väljiä maksimekkoja on useammallakin sivustolla ja vaikkakin useimmat niistä ovat hihattomia, pystyy asian korjaamaan helposti lisäämällä pitkähihaisen paidan. Kokeiltu ja hyväksi todettu pukeutumistapa. Teen vaatehankintoja suhteellisen harvoin, joten olen ottanut viime kesän hankinnat nyt kesän kynnyksellä taas käyttöön. Muutamalla toimivalla ratkaisulla pärjää jo yllättävän pitkälle, kun kaapista löytyy toisiinsa yhdisteltäviä vaatekappaleita.

Joidenkin mielestä suomalaisen musliminaisen ei tarvitse pukeutua abayaan, koska emme ole arabeja. Olen samaa mieltä siitä, että musliminaiselle sopivalla tavalla voi pukeutua hyvin myös Suomesta löytyvillä vaatteilla, joita löytää kohtuullisella etsimisellä. Itsekään en aio siirtyä kokoaikaiseksi abayan käyttäjäksi, vaikka uskon sen olevan kätevä vaatekappale lämpimällä säällä.

P.S. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin alushuivitilauksesta. Huivit ovat saapuneet ja mukaviksi todettu. Näillä päästään taas hyvin eteenpäin ja ulkoisten pukeutumisasioiden ollessa kunnossa voi taas keskittyä paremmin sisäisen minän kehittämiseen.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Kirja-arvio: Niin monta Mount Everestiä. Tytär, äiti ja haave

Brittiläissyntyinen Diana Webster muutti miehensä kanssa Suomeen 1950-luvulla saatuaan työpaikan Helsingin yliopistosta. Perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi vuonna 1965. Victoriaksi nimetty tytär sai synnynnäisen aivovamman ja sen seurauksena lievän CP-vamman. Teos Niin monta Mount Everestiä kertoo Victorian tarinan vaikeuksista voittoon.

Kirjan alkuosa on äidin, Diana Websterin, kirjoittama ja kuvaa tunteita, joita epätietoisuus vastasyntyneen kohtalosta herättää tuoreen äidin mielessä. 1960-luvulla lääketieteen kehitys ei ollut niin pitkällä kuin nykyään, joten myöhemmin selviää, että keisarileikkauksella aivovamma olisi ollut vältettävissä. Victoria kuitenkin selviää ensimmäisistä kriittisistä viikoista ja osoittaa alusta alkaen peräänantamattomuutta: muiden jatkuvien ennakkoluulojen kohteena kasvaminen vaatii sitkeää luonnetta. Menee suhteellisen kauan ennen kuin Victoria huomaa olevansa fyysisesti erilainen kuin muut lapset, mutta senkin jälkeen asian kanssa on elettävä. Itse asiassa muiden oletukset siitä, että hänen fyysiset poikkeavuudet tekisivät hänestä myös henkisesti jotenkin vajavaiseksi, antavat hänelle sisua näyttää mistä hänet on tehty: hän päättää jo 11-vuotiaana kouluttautua lääkäriksi ja pitää kiinni suunnitelmastaan loppuun asti.

Kirjan toinen osa on Victorian itsensä kirjoittama ja kertoo ajasta, jolloin hän aloittaa opinnot lääketieteellisessä tiedekunnassa Karoliinisessa sairaalassa. Heti alkumetreillä opinto-ohjaaja ilmoittaa, että Victorian hyväksyminen on ollut virhe ja että hänen tulisi antaa paikkansa jollekin, josta voisi tulla oikea lääkäri. Tällainen suhtautuminen ei ole hänelle uutta, joten Victoria ei suinkaan anna periksi vaan opiskelee ja valmistuu lääkäriksi työskennellen sairaaloissa Suomessa, Englannissa, Ruotsissa ja Australiassa. Lopulta hänestä tulee Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteen tutkinnon suorittanut erikoislääkäri.

Niin monta Mount Everestiä kertoo ennen kaikkea peräänantamattomuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä itsessä. Se kertoo myös ennakkoluuloista vammaisuutta kohtaan, joita Victoria omalla persoonallisuudellaan onnistuu vähentämään. En tiedä olisiko minusta ollut siihen - en voi kuin ihailla henkilöä, joka pitää niin järkähtämättömästi kiinni unelmastaan ja tekee loputtomasti töitä sen saavuttamiseksi. Tämä olkoon opetukseksi meille kaikille.

Tekniset tiedot:
Webster, Diana ja Victoria Webster: Niin monta Mount Everestiä
Suomentaja: Aki Salmela
ISBN: 978-951-31-6294-8
Tammi 2011
Sidottu, 281 s.
Kirjastoluokka: 99.15

torstai 17. toukokuuta 2012

Kirja-arvio: Kolkyt ja risana

"Lähes yhdessä yössä jokin muuttui, eikä minua enää huvittanut mennä töihin. Ei enää koskaan." Nämä sanat löytyvät kirjan Kolkyt ja risana kannesta ja lause toimi lähtölaukauksena kirjan tapahtumille. Kasey Edwardsilla on ulkoisesti kaikki ja kaikkea: hyvin palkattu työpaikka muutoshallintakonsulttina, unelmien poikaystävä ja toiveet täyttävä koti. Silti jokin tuntuu puuttuvan, ja huomattuaan kymmenen vuoden nousujohteisen uraputken jälkeen elämänsä olevan vain suuremman palkkapussin perässä juoksemista työmotivaatio häviää kuin taikaiskusta. Mistä löytää elämälle merkitys ja sisältö?

Kirja kertoo noin vuoden ajalta Edwardsin itsetutkiskelusta hänen etsiessään elämälleen uutta suuntaa. Hän huomaa varsin nopeasti, ettei ole tilanteensa kanssa yksin: monet hänen työtoverinsa ja tuttunsa ovat joko samassa umpikujassa tai löytäneet ratkaisun hankkimalla lapsia tai aloittamalla täysin uudessa ammatissa. Kovapalkkaisten keskuudessa myös kiinnostus henkisyyttä kohtaan on kasvanut ja jotkut ovat löytäneet siitä uuden merkityksen elämälleen. Kaikkia uuden suunnan löytäneitä tuntuu yhdistävän se, että he ovat alkaneet kuunnella enemmän omia tarpeitaan ja antaneet aikaa työn ohessa muille kiinnostuksen kohteille, kuten perheelle ja harrastuksille.

Kolkyt ja risana on lennokkaasti kirjoitettu ja nostaa monipuolisesti esiin ajatuksia erityisesti naisten työelämän vaatimuksista, työn ja perheen yhdistämisestä ja kolmenkympin kriisistä. Käytännön esimerkkejä riittää, mutta teos jäi minun makuuni aika pinnalliseksi. Teoksen lopputulema on kuitenkin kannustava: työtään ei tarvitse rakastaa eikä sen tule olla elämän koko sisältö. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun jokin alkaa tuntua rasitteelta, on aika miettiä asioita uudelleen. Ratkaisu voi löytyä pienistä muutoksista.

Tekniset tiedot:
Edwards, Kasey: Kolkyt ja risana
Suomentaja: Lotta Heikkeri
ISBN: 978-952-240-088-8
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2011
Nidottu, 241 s.
Kirjastoluokka: 99.1

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kirja-arvio: Branco Pelele. Vapaaehtoistyöntekijänä Guinea-Bissaussa

Niina Numminen, kolmekymppinen suomalaisnainen, viettää vuodenvaihteessa 2008-2009 puolen vuoden jakson pienessä afrikkalaisessa valtiossa Guinea-Bissaussa. Numminen on saanut vapaaehtoistyöpestinsä Humana-järjestön kautta eikä osaa maahan saapuessaan käytännössä ollenkaan siellä puhuttua kieltä. Hänen tehtäväkseen on määritelty tietotekniikan ja kaupallisten aineiden opettaminen Bissorassa sijaitsevassa ammattikoulussa. Pian hän saa nimen branco pelele, valkoinen ulkomaalainen.

Nummisen teos on päiväkirjamuotoon kirjoitettu, viikoittain jaoteltu ja hyvin yksityiskohtainen kuvaus kuuden kuukauden ajanjaksosta. Teos sai Nummisen mukaan alkunsa siitä, että ollessaan vapaaehtoistyössä ja kykenemätön ilmaisemaan itseään riittävästi suullisesti hän tunsi tarvetta purkaa paineita paperille. Elämä vaatimattomissa olosuhteissa ja päivittäiset tapahtumat koulussa ja vapaa-ajalla sekä paikalliset ihmiset niin ihastuttavat kuin vihastuttavatkin Nummista. Sanalla sanoen elämänmeno Guinea-Bissaussa on hyvin erilaista Suomeen verrattuna ja vaatii tietynlaista suhtautumistapaa opettaa esimerkiksi myyntityötä, oman yrityksen perustamista ja kannattavuuslaskelmia tai tietokoneen käyttöä maassa, jossa sähköä tulee vain muutamaan kylän rakennukseen, oppilaiden opiskelumotivaatio on hyvin vaihtelevaa ja asioiden ennaltasuunnittelu haastavaa pettävien aikataulujen vuoksi. Nummisen onnistuu kuitenkin saavuttaa paikallisten luottamus ja kunnioitus ja syntyypä matkalla romanssikin, sillä sulhasehdokkaista ei ainakaan ole pulaa.

Uskon, että Nummisen teos on toimiva opas vapaaehtoistyöstä kiinnostuneelle, sillä se menee todella ruohonjuuritasolle ja näyttää työn molemmat puolet. Työtä ja vapaa-aikaa on hyvin vaikea erottaa toisistaan, joten vaatii vahvaa luonnetta elää erilaisessa kulttuurissa vuorokauden ympäri ja olla käytettävissä lähes koko ajan. Teos karsiikin ihannoivaa mielikuvaa vapaaehtoistyöstä, vaikka pohjavire on positiivinen: oikeanlaisella asenteella selviää lähes mistä vain eikä periksi tule antaa. Rehellisen oloinen teos.

Tekniset tiedot:
Numminen, Niina: Branco Pelele. Vapaaehtoistyötekijänä Guinea-Bissaussa
ISBN: 978-952-498-894-0
Books on Demand 2011
Nidottu, 378 s.
Kirjastoluokka: 99.1

perjantai 11. toukokuuta 2012

Pieniä ilonaiheita

Ihastuin jo aikaisemmin HijabNow-internetkaupan tarjontaan. Useimmille musliminaisille kauppa lienee tuttu ainakin niin, että on siitä kuullut jonkun tutun, keskustelupalstan tai muun vastaavan lähteen kautta. Itsekin tutustuin tähän kauppaan muistaakseni juuri jonkin toisen sivuston kautta ja tilasin ensimmäisellä kerralla muutaman huivin. Hintataso on kohdallaan, tuotteet laaudukkaita ja toimitus luotettava ja nopea. Niinpä useiden kuukauden tauon jälkeen kävin eilen jälleen ihastelemassa sivustolle tulleita uutuuksia ja löysin lupaavannäköisiä alushuiveja. Siinäpä sopiva äitienpäivälahja itselleni.

Internetistä löytyy jo lupaavasti kasvava määrä musliminaisille suunnattuja kauppoja, myös suomalaisia. Mielellään tällaisia kauppoja tukee, varsinkin jos valikoima on sellainen, että omaan tyyliin sopivia vaatteita ja asusteita löytyy. Jotkut tuotteet kun tuppaavat olemaan omaan tyyliini liian räikeitä, mutta kaikki eivät halua pukeutua saman muotin mukaan, joten laaja valikoima on paikallaan. Pieniä ovat äidin ilot, kun tekee tällaisia löytöjä! Jään odottelemaan pakettia saapuvaksi lähipäivinä, jotta pääsen kokeilemaan uusia huivejani.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Muslimielämää

Kirjoitanpa sitten minäkin muutaman rivin YLE 1:llä esitetystä Muslimielämää-ohjelmasta, joka on parhaillaan toisella esityskierroksella. Kun jaksot lähetettiin ensimmäisen kerran jokin aika sitten, ohjelma tuli kannaltani huonoon kellonaikaan, joten en sitä silloin päässyt katsomaan. Pari viikkoa sitten satuin sattumalta YLE:n kanavalle ohjelman lähetysaikaan ja olen siis katsonut sitä nyt kahden jakson verran.

Ohjelma kieltämättä jakaa ajatuksia ja Googlea tutkimalla huomaa nopeasti, että ohjelmalle riittää puolestapuhujia mutta myös arvostelijoita. Lopetin ohjelmaa koskevien kommenttien lukemisen melko lyhyeen, sillä tunnelma alkoi käydä samanlaiseksi kuin muissakin muslimeja ja islamia koskevassa kirjoittelussa suomalaisilla keskustelupalstoilla: esiin nousi stereotyyppinen ajattelu naisten alistamisesta, pedofiliasta, suvaitsemattomuudesta ja ties mistä muusta. Yhtenä kyseenalaisena "huippuna" oli naishenkilö, joka kehuskeli sillä, että sekä hän että hänen muslimimiehensä juovat alkoholia ja ettei hänen miehensä koskaan rukoile. Tämän kommentin tarkoituksena oli ilmeisesti osaltaan poistaa muslimeja koskevia stereotypioita ja osoittaa, että mekin olemme tavallisia ihmisiä.

Muslimeja on moneen lähtöön ja voisin kuvitella, että islamin oppeja tiukasti noudattavat uskovat ovat siinä joukossa vähemmistönä. Muslimielämää-ohjelmaan valitut mentorit, Isra Lehtinen ja Anas Haijjar, edustavat muslimeita, joita käsittääkseni voi kutsua uskoviksi ja jotka ovat käyttäneet aikaa islamin opinkappaleiden opiskelemiseen. Silti olin kieltämättä näiden kahden katsomani jakson perusteella hieman pettynyt siihen, millä tavoin he ovat vastanneet islamia koskeviin väitteisiin viiden oppilaansa taholta. En ollut kovin vakuuttunut heidän antamistaan selityksistä - tai ainakaan jos en itse olisi muslimi, en olisi niellyt kaikkia vastauksia sellaisenaan. En ole lainkaan varma siitä, olisinko itse osannut selittää asiat sen paremmin, mutta odotukseni olivat kuitenkin korkeammalla. Olen huomannut, että toisinaan itselle itsestäänselvien asioiden selittäminen muille on vaikeaa - liekö tässä ollut sama tilanne?

Ylipäätään ohjelman alkuasetelma vaikutti päälleliimatulta: mahdollisimman pitkältä haetut ääripäiden edustajat ansaitsevat toki hekin tietoa islamista, mutta muutoksen vaatiminen kuudessa viikossa lienee turhan toiveikasta henkilöiltä, joiden ajatusmaailma ja elämäntapa ovat niin kaukana islamin ihanteista. Mitä ilmeisimmin tarkoituksena ei olekaan saada heitä palaamaan islamiin, vaan jakaa tietoa heille ja samalla sarjan katsojille. Vielä tässä vaiheessa on epäselvää, jääkö sarjan loppuvaikutelma positiiviseksi vai negatiiviseksi.

Kirja-arvio: Daughters of Shame

Iso-Britanniassa asuva Jasvinder Sanghera on paennut hänelle kaavailtua pakkoavioliittoa ja kertoo elämäntarinansa teoksessa Shame. En ole lukenut tätä teosta, mutta Daughters of Shame-teoksen antaman mielikuvan mukaan nyt arvioitavana oleva teos jatkaa ajallisesti ensimmäisen teoksen tarinaa. Sanghera on noussut jaloilleen ja aloittanut itsenäisen elämän, johon kuuluu olennaisena osana hänen perustamansa Karma Nirvana-järjestö. Karma Nirvana lienee Britannian ensimmmäisiä palveluja, jonka kautta pakkoavioliitosta, perheväkivallasta ja muista vaikeista perhe- ja sukulaisuussuhteista kärsivät aasialaisnaiset voivat hakea apua tilanteeseensa. Britannian on teoksen kirjoitusajankohtana Sangheran mukaan joitakin turvapaikkoja, joihin epätoivoisessa tilanteessa olevat naiset voivat paeta, mutta asiassa on vielä paljon parannettavan varaa.

Siinä missä Shame keskittyy Sangheran omaan elämäntarinaan, teoksen Daughters of Shame pääosassa ovat Sangheran "tyttäret": usein täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat nuoret naiset, jotka kokevat hänet eräänlaiseksi äitihahmokseen ja joista osa työskentelee Karma Nirvanan palveluksessa. Näiden naisten tarinat kertovat maailmasta, jossa yhteiskunnallisen kunnian kannalta perheen tytärten käytöksellä on keskeinen merkitys. Osa teoksen naisista onkin elänyt lähes orjamaisissa olosuhteissa, jossa pientä vapautta tuo koulunkäynti - kunnes jokin päivä sekin voi loppua. Osalle naisista Karma Nirvana tuo vuosia odotetun mahdollisuuden aloittaa oma itsenäinen elämä (tosin käytännössä ilman perheen tukea), kun taas osa palaa jonkin ajan kuluttua perheensä luokse huomattuaan uuden vapaan elämän toisenlaiseksi kuin he olivat etukäteen kuvitelleet.

Teoksen mukaan valtaväestö Iso-Britanniassa ei usko pakkoavioliittojen olemassaoloon kotimaassaan, vaikka se voi olla esimerkiksi keino hankkia aasialaismiehelle oleskelulupa tämän avioiduttua brittiläistä syntyperää olevan maannaisensa kanssa. Perheväkivaltaa esinntyy toki valtaväestön keskuudessakin, mutta vain aasialaiset pystyvät täysin ymmärtämään kanssasisariaan, joten Karma Nirvanalla on kysyntää aasialaista syntyperää olevien keskuudessa. Mielenkiintoista kyllä, järjestöllä on myös miespuolinen työntekijä auttamassa pakkoavioliitosta kärsiviä miehiä, mikä osoittaa käytännön olevan ongelmallinen myös miehille. Ajatuksia herättävä teos kaiken kaikkiaan: jäin miettimään sitä, missä määrin kunniallisuus ja säädyllisyys on yhdistettävissä naisten itsenäisyyteen (länsimaisessa) yhteiskunnassa.

Tekniset tiedot:
Sanghera, Jasvinder: Dauhters of Shame
ISBN: 978-0-340-96207-7
Hodder & Stoughton Ltd 2009
Nidottu, 290 s.
Kirjastoluokka: 99.0
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...