keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Yksin, vaikka hampaat irveessä

Toisen lapsen syntymän myötä olen päässyt pohtimaan uudella tavalla suomalaisille tyypillistä tapaa tulla toimeen mahdollisimman itsenäisesti ja omatoimisesti. Kaikki perheelliset ja muutkin lapsiperheiden elämää läheltä seuranneet ovat varmasti kokeneet, kuinka lapsen tulo mullistaa elämän monilla perustavanlaatuisilla tavoilla: yö ja päivä sulautuvat kummallisesti yhteen; ulos ei enää lähdetäkään hetken mielijohteesta eikä aina välttämättä pääse hoitamaan edes tarpeellisiakaan asioita; omien tarpeiden tyydyttäminen on siirrettävä sivummalle. Vastasyntyneen ja pienen lapsen perusturvallisuuden tunteen kehittymisen kannalta on olennaisen tärkeää, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja että hän tuntee olevansa rakastettu.

Entisaikaan perheenjäsenet asuivat yleensä lähempänä toisiaan kuin nykyisin ja lapsiperheiden tarvitsema apu tuli sitä kautta luonnollisesti. Suku piti huolen omistaan. Nykyisin sukulaiset asuvat kauempana ja he ovat kenties vielä työelämässä ja mukana monissa muissa vapaa-ajan täyttävissä aktiviteeteissa. Elämä vaikuttaa itsellisemmältä ja tavallaan hyvä niin: mielestäni on hyvä, että jokainen saa valita tekemisensä ja harrastuksensa omien mieltymystensä mukaan. Jonkin asian tekeminen pelkästä velvollisuudentunnosta tai pakon sanelemana ei liene kenellekään toivottavaa. Tämä näkyy myös siinä, että nykyisin esimerkiksi lastenhoitoapukin on pitkälti ulkoisestettu perheen ulkopuolelle. Kun oma jaksaminen, aika tai muut resurssit eivät riitä, voi sukulaisen tai tuttavan sijaan apuun tulla yhtä hyvin vaikkapa kaupungin työntekijä tai yksityinen hoitaja.

Mielestäni on hyvä, että lapsiperheiden avuntarvetta kartoitetaan esimerkiksi neuvolakäyntien yhteydessä. Olen itse sellaisessa tilanteessa, että sukulaiset asuvat toisella puolella Suomea ja muukin tuttavapiiri on suhteellisen suppea, minkä vuoksi olen saanut kyselyjä tästä aiheesta. Avun tyrkyttäminen voi kuitenkin mennä myös liiallisuuksiin niin, että se alkaa kääntyä itseään vastaan. Suomalaisena olen tottunut pärjäämään omillani olipa tilanne melkein mikä tahansa, joten joskus koen tällaisen asian oman osaamiseni aliarvioimisena.

Tätä ei pidä tulkita väärin. Kiitän Jumalaa niistä läheisistä, jotka ovat auttaneet minua sellaisina hetkinä, kun en olisi pärjännyt omin voimin. Sellaisiakin hetkiä on nimittäin ollut, ja on ollut hyvä tunnistaa omat rajansa. On rauhoittavaa ajatella, että on olemassa ihmisiä, joiden puoleen voi tarpeen tullen kääntyä. Tietynlaista omaa rauhaa kuitenkin kaipaan: tilaa olla oma itsensä luottaen siihen, että on tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tervetuloa kommentoimaan tekstejäni. Blogini on kommenttiystävällinen - varaan kuitenkin itselleni oikeuden olla julkaisematta kommentteja, jotka loukkaavat minua tai islamin uskoa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...