sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Onko väärin opettaa lapsille Jumalasta?

Olen jo kerran aikaisemmin vinkannut Aeon-verkkolehdestä, jossa on ilmestynyt useita ajatuksia herättäviä artikkeleita niinkin lyhyen kuin sen muutaman kuukauden aikana, jonka olen sitä tähän mennessä sivusilmällä seurannut. Aeon on aika vaikeasti määriteltävä lehti, sillä siinä julkaistaan artikkeleita ja esseitä hyvin laajasta kirjosta eri aiheita maailman eri kulmilta.

Yksi silmiini pistäneestä artikkelista koski sitä, onko lapsille oikein opettaa Jumalasta ja uskonnosta. Artikkelin kirjoittanut yhdysvaltalainen Michael Ruse kertoo tulleensa kasvatetuksi kveekarina, kuitenkin lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen hän vieraantui uskonnosta ja pitää nykyään itseään lähinnnä ateistina. Ruse erittelee artikkelissaan eri näkökulmia siihen, onko moraalinen velvollisuutemme opettaa vai olla opettamatta lapsillemme Jumalasta ja uskonnosta. Ateisteilla ja eri uskontokuntien harjoittajilla on asiasta luonnollisesti erilaiset - vastakkaiset- näkökannat, joten kiinnitinkin artikkelissa eniten huomiota siihen, mitä asioita uskosta, uskonnosta ja Jumalasta tulisi kirjoittajan tekemien löytöjen perusteella opettaa.

Ehkä tätä ennen on kuitenkin paikallaan kirjoittaa muutama ensiajatus siitä, mitä kyseinen aihe otsikkotasolla toi mieleeni. Ensinnäkin minun on vaikea ajatella, miten varsinkin ahkerasti uskontoaan harjoittavilla olisi mahdollista elää kertomatta lapsilleen mitään Jumalasta ja uskosta. Esimerkiksi islamin uskossa usko on kokonaisvaltainen osa elämää, joka ulottuu kaikille elämän osa-alueille. Kun lapset näkevät vanhempiensa ja muiden henkilöiden elävän uskonsa ja uskontonsa mukaisesti, Jumalan ajattelemisesta tulee väistämättä osa päivittäistä elämää.

Vanhempien maailmankuva vaikuttaa väistämättä myös lasten maailmankuvan kehittymiseen niin hyvässä kuin pahassakin. Lasten kasvaessa heidän oma ajattelukykynsä kehittyy ja he alkavat kyseenalaistaa vanhempiensa tekoja ja ajatuksia. Joillekin se merkitsee erkaantumista uskonnosta, varsinkin jos lapsi on kokenut sen ahdistavaksi, omaa kasvuaan rajoittavaksi tai mitään sanomattomaksi. Nuori myös alkaa ymmärtää paremmin, että Jumalaan uskominen on nimenomaan uskon asia. Mutta siinä missä jokin konkreettinen asia joko on olemassa tai sitten ei ole, Jumalan kohdalla asia ei ole niin yksinkertainen. Samakin henkilö voi välillä uskoa Jumalaan ja välillä olla epävarma uskossaan.

Tätä asiaa myös Ruse käsittele artikkelissaan. Hänen mukaansa juuri uskomisen epävarmuus tekee Jumalasta opettamisen monitahoiseksi eettiseksi kysymykseksi. Eri näkökulmia riittääkin joka lähtöön, eikä artikkeli pyri antamaan lopullisia vastauksia. Todistettua kuitenkin on, että uskovat ihmiset ovat taipuvaisempia auttamaan muita (vaikkapa sitten oman yhteisönsä jäseniä). Aidolla uskolla on todettu olevan ihmisen elämänlaatuun monia myönteisiä vaikutuksia, jotka heijastuvat usein yhteisötasolle.

Kiinnostavasti artikkelissa kuitenkin viitataan siihen, ettei vanhempien tulisi opettaa lapsilleen uskontoonsa liittyviä haitallisia tai kielteisiä käytäntöjä. Tämä tuo väistämättä mieleeni "rusinat pullasta"-ajattelun: sen, että uskonnosta poimitaan parhaat palat oman arjen osaksi ja jätetään sellaiset, jotka eivät tunnu omilta tai mukavilta. Kuvittelepa vaikkapa islamin uskon omaksumista siten, että jätetään yön rukoukset pois, koska ne eivät tunnu itsestä mukavilta. Nähdäkseni uskonto on kokonaisuus ja sen mukaan eläminen merkitsee myös sellaisten asioiden omaksumista, jotka eivät välttämättä ole itsen kannalta kaikkein mieluisimpia. Uskon omaksuminen on sen ajatuksen omaksumista, että nämäkin teot ovat hyväksi itselle, koska Jumala on määrännyt ne meidän parhaaksemme. Kokonaan eri asia ovat sitten ne käytännöt ja tavat, jotka eivät liity kyseiseen uskontoon, vaan pikemminkin paikalliseen kulttuuriin. Nämä kaksi asiaa on tärkeää erottaa toisistaan.

4 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen teksti! Olen ihan samaa mieltä oman kokemukseni perusteella; uskovaiset ihmiset ovat myötätuntoisempia, ajattelevaisia ja antavat reilummin omastaan. Kyllä Jumalaan uskominen on vain hyvä juttu, se tekee ihmeitä ihmiselle, kun huomaa kuinka pieni onkaan tässä maailmassa eikä olekaan oman elämänsä jumala. Nöyryys on aliarvostettua nykyään, on cool olla sellainen joka ei kumartele kellekään, mutta todellisuudessa siitä on vain harmia itselleen ja maailmalle.

    Aeon on kyllä kiinnostava lehti, aloin itsekin seuraamaan sitä kun tässä vähän aikaa sitten julkaisit tekstin :)

    VastaaPoista
  2. Nazdar, olen samoilla linjoilla kanssasi. Toki uskossa oleminen voi mennä myös äärimmäisyyksiin, jolloin se ei enää palvele alkuperäistä tarkoitustaan, kuten ei mikään liian äärimmäinen toiminta. Usko voi kuitenkin parhaimmillaan tuoda myös hyvin paljon inhimillisemmän tavan elää ja nähdä maailma kaikessa rikkaudessaan.

    VastaaPoista
  3. Niin harva lapsi saa kuulla tän aikan enää taivaan isästä ja hyvästä paimenesta Jeesuksta ja on tullut paljon toisellaista tilalle jotka ei aina tuo mitä uskeo taivaan isään tuo ,itse olen ollut lapsena pyhä koulussa ja koko meidän lapsi kaartin kanssa ja on olut niin siunattu ja voimakas elämä uskossa Herraan joka johti monien vaikeuksienkin kautta voittoon tähän päivään asti uskossa säilyneenä jota lapsena saimme kuulla ja on ollut rikas elämä ja iloa ja rauhaa Herran armon hengen avulla ,kiitos ja siunausta,keijo södertälje

    VastaaPoista
  4. Keijo, uskosta voi tosiaan parhaimmillaan saada koko loppuelämän kestävän voimavaran, josta ponnistaa myös heikompina aikoina. Siksi olen itsekin sitä mieltä, että oman uskonnon opettaminen lapsille on luonnollista.

    VastaaPoista

Tervetuloa kommentoimaan tekstejäni. Blogini on kommenttiystävällinen - varaan kuitenkin itselleni oikeuden olla julkaisematta kommentteja, jotka loukkaavat minua tai islamin uskoa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...